Tytön tarina

Tyttö syntyi 2007 alkukeväästä ja on puhdasrotuinen norjanharmaa hirvikoira. Kasvattajan tarkoituksena oli tehdä koirista tietenkin rotumääritelmän mukaisiksi metsäkoiriksi, mutta myöskin näyttelykoiriksi. Tyttö ei kuitenkaan koskaan oppinut olemaan metsällä, koska pelkäsi kovia ääniä ja tähänpä oli kasvattajalla ilmeisestikin selvä ratkaisu. Kuula kalloon. En tiedä mitä kautta, mutta ennen meille tuloa tytön edellinen omistaja, kaiketi jotakin kautta tunsi tämän kasvattajan, ja sanoi tahtovansa tytön itselleen seurakoiraksi, mikä minusta oli täysin oikein. Ymmärrän kasvattajien tarpeet saada koirista rotumääritelmien mukaista, mutta itse en voi sietää sitä että jos koira, enkä vain puhu omastamme vaan mikä tahansa koira, ei vastaa rotumääritelmäänsä, olisi yhtään sen huonompi koira. Manta on hieno esimerkki, ja siksi haluan kertoa tytön tarinan.

Manta tosiaan siis välttyi kasvattajan ''tuomiolta'' ja sai uuden kodin ollessaan noin 4-vuotias. Tytön oli tarkoitus olla kodissa vain kunnes omistaja löytäisi likalle loppuelämänsä kodin sekä omistajan, mutta siinä kodissa tytöllä vierähtikin kolmisen vuotta. Perhe ihastui tytön hyväkäytöksisyyteen ja viattomiin nappisilmiin, no tietenkin koko tyttöön muutenkin. Perhe oli kuitenkin suuri, ja hiljalleen tyttö jäi vaille kaipaamaansa huomiota. Ymmärrän omistajan tunteen täysin tämän päivän kiireessä. Omistaja päätti yrittävänsä löytää uutta omistajaa tytölle ja laittoi ilmoituksen kotia kaipaavasta norjanharmaasta tori.fin nettisivuille. Kiinnostuneita oli kuulemma ollut useita, vaan jokin pieni asia kolotti omistajan pään sisällä etteivät kiinnostuneet ollut kyllin hyviä hänelle jo rakkaaksi tulleelle koiralleen.

Itse olin suunnitellut jo pitkään lemmikin hankkimista yhdessä kihlattuni kanssa, joten tulin selanneeksi toria tms aikalailla. Muutamista koirista olin pistänyt kyselyä ja viestiä, muttei onni suosinut vielä meitä. Pian näinkin ilmoituksen norjanharmaasta kiltistä tytöstä, joka annettaisiin seurakoiraksi. Kerroin heti kihlatulleni tytöstä ja tutkin hiukan rotua, ja päätimme ottaa omistajaan yhteyttä. Pian omistajan kanssa jo soiteltiinkin ja tutustuttiin toinen toisiimme ja hän tietysti kertoi tytöstä. Omistaja sanoi nauraen miulle, että taidat olla ainut kiinnostunut, kelle hän voisi kuvitella tytön luovuttavan. Sovimme, että hän tulisi tytön kanssa tänne Outokumpuun kotiini tutustumaan ja keskustelemaan vielä lisää, ja mikäli mie ja tyttö tultaisiin toimeen, jättäisi hän tytön samantien miulle.

Ei mennyt kauaakaan, kun omistaja ja tyttö hurauttivat tähän pihaani. Heillä oli jonkinmoinen ajomatka takana ja tyttö ponnahti innoissaan autosta ulos ja kyllä muuten virtaa riitti. Tyttö hyöri ja pyöri ja nuuski paikkoja edestakaisin, sama jatkui kun tulimme sisälle. Ajattelin, että ompa eloisa mimmi. Omistaja huomasi, että tulimme tytön kanssa hyvin toimeen, eikä hän edes miettinyt ettenkö soveltuisi tytön omistajaksi. Niin siis tapahtui. Tyttö sai taas uuden kodin, mie ja kihlattuni uuen perheenjäsenen.

Alku oli tietysti hiukan jännittynyttä meillä molemmilla. Tytöltä juuri jäi tuttu koti ja perhe taakseen, tuotiin vain täysin uuteen paikkaan ventovieraan luo. Miulla taas täysin uusi juttu olla koiran omistaja, mutta olin varma, että hiljaa hyvä tulee. Kun tyttö oppi kuka vie ulos, kuka syöttää ja kuka rapsuttaa, se oli siinä. Tyttö tuli aina ovelle vastaan kun tulin koulusta kotiin, tunki syliin rapsutuksia keräämään ja odotti milloin kuppi täyttyy. Hyvinkin nopeasti loppujen lopuksi tyttö kotiutui ja tutustuttiin toisiimme. Vaan sepä ei vielä riittänyt, onhan meidän pienessä perheessämme kolmaskin jäsen.

Kihlattuni oli siihen aikaan töissä kotikunnallaan kun Manta saapui miun luo, eikä voinut siksi olla alusta asti mukana touhussa, mikä harmitti meitä molempia. Manta kuitenkin oli niin ihanteellinen koira meille, että uskoimme selviävämme hyvin. 

Jonkin ajan kuluttua kihlattuni tuli Outokumpuun ja Manta sai uuden perheenjäsenen, kenet tyttö kyllä enemmän kuin mielellään hyväksyi. Tulivat hekin hienosti toimeen, tyttö oli onnellinen saadessaan toisen rapsuttajan itselleen. Varmaankin mie aloitin pikku hiljaa tämän ''mamma'' ''isi'' lässytyksen tytölle, mutta kyllä kihlattukin lähti siihen hyvin mukaan, ahahha. Ollaanhan me pieni perhe. <3

Siitä pikku hiljaa kaikki lähti. Kihlattuni kävi täällä aina kun pystyi, me kyläilimme hänen kotonaan ja tietenkin miun kotonani Lappeenrannassa, ja meidän perheet kyllä rakastuivat tyttöön heti ja kyllä meidän kaveritkin ovat olleet tytöstä innoissaan. Manta on kyllä aika valloittava, hih.

Lemmikkienkin kanssa on ylä- ja alamäkensä, niin kuin elämässä ylipäätään, mutta en kyllä vaihtaisi tytön kanssa päivääkään pois. Manta on kiltti, hiukan alistuva, eloisa ja oikea pusumaakari, erittäin rakastettava neiti. Ja tyttöä kyllä rakastetaankin hurjasti. Nyt vaan me tytöt odotellaan, että loppukeväästä päästään muuttamaan ''isin'' kanssa saman katon alle, niin kaikki on enemmän kuin hyvin.

Niin kuin jo mainitsinkin, miusta rotumääritelmästään poikkeava koira, ei ole huonompi koira ollenkaan. Paukkuarkuus teki ehkä tytöstä kelvottoman metsälle, vaan on se rakas ihan vaan seuran pitäjänä ja omana pienenä ''lapsena''. Sitä paitsi, kyllä tyttö metsää rakastaa
ja hirven jäljen löytää... Ehkä vaan Mantan juttu on enemmän olla seuralaisena ja tyttö vaikuttaa tyytyväiseltä siihen ja sillä sipuli. Tyttö kyllä pääsee kaikenlaista meidän kanssa touhuamaan, näkemään ja kokemaan. Ja kerta toisensa jälkeen, jaksaa tyttöä naurattaa. Silloin meitäkin.

Tyttö on kova antamaan tassua, just sillon kun häntä huvittaa.

Harvoin, mutta joskus lelutkin on ihan kivoja.

Ja kyllä, nyt koiran omistajana sanoisin, että on tyttö kyllä miulle paras ystävä.

Viime syksyn ensimmäisiä meiän lenkkejä.

<3

-LAURASWEET

Onnistuneen epäonnistumisen tunne

Mikä auttaa tai mitä tulisi tehdä kun tietää onnistuneensa monessa asiassa tai saaneensa paljon asioita hoidettua? On hyvä fiilis ja hymyilyttää. Kunnes jotakin, ei välttämättä suurta tai merkittävää, tosi pienikin juttu, tapahtuu ja tuntuu että olet täysin epäonnistunut kaikessa. Tällainen olo välillä minulle tulee.

Tässä kolmen kuukauden sisällä on tapahtunut paljon. Ollaan puolison kanssa saatu ensimmäinen yhteinen asunto johon muutetaan kevään loppupuolella, olen saanut hyviä arvosanoja koulussa ja onnistunut koulutehtävissä, kirjoitin kiitettävän opinnäytetyön, olen liikkunut ja kuntoillut ja pakkaillut tavaroita tulevaa muuttoa varten. On ollut hyviä, ylpeitä hetkiä. Ei tarvittu kuin simppeli, hyvin arkinen asia joka sai tuntumaan nuo asiat mitättömiltä.

Tämä kulunut viikko on ollut raskas koiran kanssa. Tyttöä ei ole kiinnostanut totella käskyjä, autotiet kiinnostavat välittämättä tuleeko tiellä autoja vai ei ja näin ees päin pois. Hyvin pieniä, mutta päivittäin toistettuna hyvin raskaita juttuja. Pahimpana tuo autoteille veto. Huonoja päiviähän on meillä kaikilla, niin ihmisillä kuin eläimillä, mutta että kokonainen viikko. On tuntunut pikkasen turhauttavalta.

Olen pitänyt jöötä, komentanut ja ottanut tarvittaessa niskavilloista kiinni. Mielestäni ainut tapa, miten lemmikeistä saa ottaa ns kovemmin kiinni on tarttuminen niskoihin.  Mitään rajumpaa en hyväksy, älkää käsittäkö väärin.

Niin tai näin, tuntuu ettei yhteistä säveltä ole meille tälle viikolle löytynyt ollenkaan ja se on raskasta varsinkin sellaisen otuksen kanssa, josta huolehdit ja jota rakastat.

Luokittelen tämän kuitenkin arkiseksi asiaksi ja uskon että tästä niin sanotusti noustaan kyllä. Tänään etenkin on ollut jo parempi päivä... Pitänee koputtaa puuta nyt kun menin kehumaan... :D

Tosiaan palatakseni aiheeseen, kun kuluneina päivinä on yhteishenki kateissa ollut koiran kanssa, alkoi tosiaan tuntua onnistumiset ja hyvät asiat niin pieniltä etteivät ne oikeastaan jaksaneet piristää. Mietin että on tapahtunut paljon asioita mistä iloita ja nauttia, mutten saanut niistä yhtään kiinni. Ajattelin kuitenkin turhautumiseni keskellä, että tämä nyt vain on tällainen viikko ja sillä hyvä. Eihän ketään meistä jatkuvasti naurata ja niin se vain on. Välillä tällaisia asioita saa muistutella itselleen ja todeta että se on ihan ookoo. Ei hätää.

Kuten mainitsin, tämä päivä on ollut parempi koirankin kanssa. Tunnen oloni heti paljon rennommaksi ja se on hyvä. En turhaudu, en mökötä, en stressaa. Totean että nämä päivät olivat tälläisiä ja nyt sanon heipat niille. Jatketaan nyt tästä ja mennään päivä kerrallaan.

Villinä veikkauksena kuitenkin heitän, että kaikkien näiden tunneryöppyjen takana on tämä kevät. Tänä keväänä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan paljon. Se on hyvä asia, mutta selvästi jännitän hirmuisesti. Varmasti monet jännittävät, vaikkei se aina tuntuisikaan siltä että on perhosparvi vatsassa. Ja se on ihan ookoo.

Nytkin astetta rennompi olo kun jaoin asian täällä. Taas yksi muistutus itselleni, miksi haluan kirjoittaa omia ajatuksiani ja kuulumisiani, tarvitsen sitä. Huh. Kylläpä helpotti. Nyt tämä rennompi minäni voi onnellisena ottaa tänne kovia kokeneen armeija poitsun ja rennosti nauttia mitä parhaimmasta seurasta pitkästä aikaa. Tykkään. :)

Aurinkoista ja rentoa viikonloppua!

-LAURASWEET

Arkistojen helmiä

Vuosia vuosia sitten kiinnostuin valokuvaamisesta ja kameroista. Musta se on mukavaa ajan viettoa, hetkien taltiointia, muistojen varastointia. En koskaan oo ajatellut, että tahtoisin välttämättä olla alan ammattilainen, ihan omaksi ilokseni tykkään kuvia ottaa. En myöskään tosiaan ota kuvia kuin ammattilainen, omat kiinnostuksen kohteet ja omat silmät nappailevat ympäristöstä kaikkea mua kiinnostavia juttuja ja NAPS. Eli tosi kevyellä meiningillä tykkään kuvata.

Kun aloin haaveilemaan omasta järjestelmäkamerasta, ajattelin että siihen menisi vielä aikaa, ennen kuin mulla sellanen hienous olisi. Joitakin vuosia taaksepäin kuitenkin äiti sellaisen mulle joululahjaksi hankki, joka tuli mulle täysin puun takaa uskomattomana yllätyksenä. Sain kuitenkin hetken odotella, äiti oli nimittäin tilannut kameran ja postitukset olivat joulun aikaan aika tukossa, joten joulukuusen alla kamera ei mua odottanut, mutta se ei haitannut. Pian kuitenkin tammikuun puolella kamera saapui, ja aloin tutkailla ja opetella käyttämään tätä uutta ihmeellistä vehjettä.

Kamerani oli Canon EOS 450D ja se oli teini ikäiselle mimmille uskomaton vehje. Kävinkin ulkona paljon kuvailemassa, kamera oli aina reissuissa mukana ja kavereitakin tuli kuvattua aikalailla.

Kamera palveli mua vuosia moitteetta, mutta valitettavasti aikansa kutakin. Muistan viimeiset kuvani ottaneeni siskon valmistujaisissa, en muista tarkkaa aikaa mutta on siitäkin jo vuosia. Sinä keväänä kamera alkoi ottaa todella hitaasti kuvia, eivätkä kuvan laadut hiponeet tavanomaisia, ja eräänä päivänä kerta kaikkisesti kamera vain ei käynnistynyt. Koitin kaikkia kotikonsteja, mutta ei. Silloin ajattelin, rest in peace. Hirveen dramaattista... 

Rahaa korjaukseen ei vielä tähän päiväänkään mennessä ole ollut, ja kamera on ollut nyt hyllyllä laatikossaan jo vuosia. En ole varma voiko sille enää mitään edes tehdä, mutta selvitän kyllä asiaa. 

 Olin hiihtolomallani äidilläni Lappeenrannassa ja vanhalta miniläppäriltä löysin Canonilla ottamiani kuvia, ja suureksi hämmästykseni totesin kuvien olevan hienoja. Siis tietysti omasta mielestäni. Katselin kuvia läpi ja otin niitä muistitikulle talteen ja ajattelin jakaa niistä muutamia täällä. Kuvat herättävät muistoja, naurua ja hämmennystä, mutta itse ainankin pidän niistä kovasti. Joitain kuvia olen muokannut picasa 3lla.

 Lapsuutta tuli vietettyä paljon Keski-Suomessa ja siellä tuli usein bongailtua kuumailmapalloja. Tahtoisin joskus itsekkin päästä kyytiin!

Saimaata voittanutta ei oo, sanokaa mun sanoneen!

 Yhtenä talviaamuna oli luppoaikaa ennen kouluun lähtöä ja seurailin ikkunasta auringonnousua ja siitä ehdottomasti oli saatava kuva.

 Koivut ja sinitaivas jostain syystä kiehtoo.

Kevät aikaan oli ihanaa käydä kävelemässä rannoilla ja haaveilla tulevasta kesästä.

Hiukan jo rappeutunutta tiiliseinää ala-asteen pihalla, me tykättiin pienillä tiilin palasilla piirrellä noihin tiiliin hihhhi!

Kävyt on söpöjä, varsinkin tuommoset minikävyt.

 En tiedä kuka tämän otoksen on musta napannut, mutta hauska mun mielestäni! En kyllä muistanutkaan tallailevani katolla, on siinäkin katto-kassinensweetie.

 Suosikkeja. Saimaan kanavalta, kevätilta.

Äitin kisut on kovia apureita hommassa kuin hommassa, mutta hiekkalaatikkojen putsaus on varmaankin lemppareita.

P.S. Tarkastelin kuvien tietoja ja vanhimmat kuvat on otettu vuonna 2009! Hauskaa!

-LAURASWEET